SIIKALAHTI 1918 -larppitrilogia

Click here to edit subtitle

Kohti sotaa

6.1. Dahlbergin kartanolla järjestettiin vapaudenjuhlat, joiden yhteydessä Lindelin sahalla työnjohtajana toimiva Seppo Vaskivesi ilmoitti Siikalahden suojeluskunnan virallisesta perustamisesta. Suurin osa kylän nuorista miehistä ja osa vanhemmistakin liittyi suojeluskuntaan jos ei muuten, niin tukeakseen edes symbolisesti isänmaan asiaa. Seuraavana aamuna Anttolan Lauri ja Magnus Dorf olivat kadonneet kylästä. Huhujen mukaan pojat olivat lähteneet Pohjanmaalle, missä koottiin valkoisia joukkoja. Magnuksen isä kunnanvaltuutettu Gustaf Dorf oli raivoissaan, mutta kukaan ei osannut sanoa missä pojat nyt olivat. Heidän lähtönsä oli asia, jolle edes Gustaf ei enää voinut mitään. Huhupuheet poikien lähtemisestä pohjoiseen herättivät levottomuutta, mutta kun heistä ei kuulunut mitään uutta, jäi asia pian polttavampien aiheiden varjoon.


Suojeluskunnan johtaja Seppo Vaskivesi ja punakaartin komentaja Hannu Korpimetsä istuivat kandanedustaja Edward Vuoren johdolla neuvottelemaan kaartien välisestä yhteistyöstä Siilalahdella. Neuvottelut jatkuivat lähes tammikuun loppuun, mutta mainittavaa edistystä suuntaan tai toiseen ei tapahtunut. Kyynisemmät arvelivatkin, että kaikki osapuolet yrittivät vain ostaa lisäaikaa neuvotteluilla. Kandanedustaja Vuoren painostuksesta myös kunnavaltuusto käsitteli järjestysvaltakysymystä - virallisesti aloite tietenkin tuli kunnanvaltuutettu Gustaf Dorfilta. Valtuusto ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen asiasta. Kiistaton tosiasia kuitenkin oli, että vielä tammikuun alussa rauhantahto oli voimakas molemmilla puolilla. Puhuttiin, että kunnanvaltuutettu Gustaf Dorf oli uhannut kieltää ainoan poikansa, jos tämä lähtisi kotoa ja Rekosen kaupassa päiviteltiin, miten moni siikalahtaleinen työläisäiti oli vaatinut poikiaan jättämään punakaartin ilmoittaen, ettei pojilla olisi kotiin tulemista ellei aseista luovuttaisi. Pastori vetosi kirkossa rauhan puolesta, Edward Vuori puolestaan julisti työväentalolla, ettei Suomen työväenluokka ollut valmis aseelliseen vallankumoukseen ja kehoitti odottamaan kevään kunnallisvaaleja, jolloin valta kunnassa saataisiin kyllä sosialisteille. Jälkeenpäin kuitenkin muisteltiin, että ensimmäinen yhteenotto suojeluskunnan ja punakaartin välillä tapahtui oikeastaan jo 20.1. kun neuvottelut yhteistyöstä Korpimetsän ja Vaskiveden välillä olivat yhä käynnissä. Tuolloin punaiseen hihanauhaan sonnustautunut Arvi Kaski marssi kauppapuotiin ja kävi suojeluskunnan valkoista hihanauhaa kantavan Viljo Rekosen kimppuun. Ellei Viljon veli Ransu olisi ehtinyt apuun, olisi Arvi piessyt Viljon pahanpäiväisesti. Silloin tapaus sivuutettiin vain tavallisena nuorten välisenä tappeluna, mutta myöhemmin se nähtiin aivan uudessa valossa.


Siikalahden työväenyhdistys esitti 20.1. kunnanvaltuustolle painokkaan vaatimuksen nopeista toimista elintarvikepulan ratkaisemiseksi ja vetosi kesän elintarvikelakiin, jonka nojalla ylijäämävilja voitiin takavarikoida taloista kunnalle. Valtuusto käsitteli asiaa, mutta ponnettomien lupausten lisäksi mitään ei tapahtunut. Kartanosta sentään lahjoitettiin pieniä määriä viljaa omien torppien lisäksi myös Sahankylään ja Lindelit ostivat ison jauhosäkin jaettavaksi sahankyläläisille. Apu oli kuitenkin nälkäisten sahalaisten mielestä liian vähäistä ja tuli aivan liian myöhään. "Me emme elä kourallisella jauhoja", vihaiset sahalaiset huusivat Lindeleille. Vain muutama päivää myöhemmin punakaarti tunkeutui kiväärien kanssa Anttolan taloon etsimään kätkettyjä aseita ja viljaa. Anttolan karjakot Marketta Puna-aho ja Senja Koskinen opastivat punakaartilaiset suoraan Anttolan viljalaareille. Työväenyhdistyksen johtokunta kiisti jyrkästi että työväenyhdistys olisi millään tapaa tukenut tällaista punakaartin omavaltaisuutta, mutta närkästyneet talolliset eivät kuunnelleet enää työväenyhdistyksen johtokunnan puheita. Tapaus katkaisi yhteistyöneuvottelut suojeluskunnan ja punakaartin välillä ja suojeluskuntalaiset alkoivat kerätä isänniltä rahalahjoituksia suojeluskunnan aseistamiseksi. Senaatti oli julistanut suojeluskunnat hallituksen joukoiksi jo 16.1. Julistus oli herättänyt raivoa Siikalahden työväentalolla, sillä senaatti oli ilmaissut venäläisille, ettei koulutettavia ja aseistettavia suojeluskuntajoukkoja ollut suunnattu venäläisiä vastaan, mikä tulkittiin niin että joukkoja nyt koottiin luokkatarkoituksiin työväenliikettä vastaan.

24.1. Siikalahden punakaarti marssi kylän läpi näyttävästi aseet olalla - puhuttiin, että kiväärejä oli haettu Kouvolasta asti, kylällä vieraillut helsinkiläinen punapäällikkö Verneri Salmela oli kuulemma järjestänyt asian. Mukana asekulkueessa oli sahan tyttöjäkin, joista osa oli vetänyt oikein housutkin jalkaansa. Niitä siinä katseltiin ja päiviteltiin, että ei tainnut mennä kovin hyvin tuolla työväenliikkeellä kun ei miehiä riittänyt aseisiin. Aseita sen sijaan näkyi riittävän, mikä ei juuri hymyilyttänyt kylän vallasväkeä. Pastori varoitti kovin sanoin aseisiin ryhtymisestä ja agitaattoreiden kiihotuspuheista, vaati työväeltä kärsivällisyyttä ja malttia sekä vetosi samalla talollisiin ruoan lahjoittamiseksi. Kristillinen naisyhdistys pisti saman tien toimeen keräyksen ja ilmoitti ostavansa viljaa ja muita elintarvikkeita jaettavaksi Sahankylään. Mutta sahalaiset olivat sitä mieltä, että apu oli riittämätöntä ja tuli liian myöhään: nyt ei enää pyydettäisi, nyt vaadittiin ja vaikka sitten aseiden voimin. Etenkin nuorison puheissa kuului aseiden tuoma uusi vallan- ja voimantunto. Työväenyhdistyksen johtokunta yritti hillitä mielialoja, mutta näytti siltä etteivät tapahtumat olleet enää kenelläkään hallinnassa. Punakaartilaiset marssivat kartanolle ja pelästyttivät pahanpäiväisesti kartanonväen ilmaantuessaan kivääreineen pihamaalle. Kaartilaiset kuitenkin vain pyysivät Johan Dahlbergiä ottamaan valokuvia. Johan otti tottelevaisesti kameransa esille, pahoitteli ettei hänellä ollut valokuvausstudiota Siikalahdella käytössään. Pian Johan jo naureskeli yhdessä punakaartilaisten kanssa näitä valokuvatessaan ja kartanon piiat Aino ja Fanni Mäki sekä Martta Kaski rohkaistuivat hekin pyytämään, että Johan ottaisi heistä ja heidän sulhasistaan saman tien valokuvat. Mutta vaikka kartanolla pian naureskeltiinkin välikohtaukselle, oli siinä silti jotakin pahaenteistä kun punakaartilaiset sillä tavalla tulivat suoraan ihmisten kotiovelle kivääreineen.

Tammikuun loppupuolella lehdistä sai jatkuvasti lukea aseistettujen kaartien välisistä yhteenotoista eri puolilla maata, kaatuipa joku jääkärikin taisteluissa ja Viipurissa kuului olevan täysi sota päällä. Porvarillinen senaatti vetäytyi Pohjanmaalle Helsingissä aseiden kanssa heiluvien punakaartilaisten tieltä. Tosin porvarillisten lehtien ja työväenlehtien kirjoutukset tuntuivat kertovan aivan eri maailmasta - vaikka kukapa niitä olisi vertailemaan ryhtynyt, kyllä jokainen tiesi, mikä lehti kertoi totuuden ja mikä oli pelkkiä valheita ja kiihotuspuheita. Siikalahdella oli hiljaista, vaikka huhuttiinkin että Kouvolan suunnalta olisi ollut kahdensadan suojeluskuntalaisen joukko tulossa riisumaan Siikalahden punakaartia aseista. Liekö sitten eksyneet matkalla, mutta Siikalahdella ei sellaista joukkoa ainakaan nähty, mistä osa oli helpottunut, osa pettynyt. 

Sunnuntaina 28.1.1918. siikalahtelaisissa taloissa sitten herättiin siihen, että punakaartilaiset tulla rymistelivät tupaan kiväärit kourissa ja ilmoittivat, että nyt oli työväki ottanut vallan Suomen maassa ja aseet haettiin lahtareilta pois. Takavarikoiduista muutamista metsästysaseista annettiin kuitit, mikä ei varsinaisesti ilahduttanut kesken uniaan herätettyjä suojeluskuntalaisia. Perusteellisistä etsinnöistä ja kuulusteluista huolimatta punakaartilaiset eivät saaneet käsiinsä kahta kivääriä, joiden tiedettiin kylällä liikkuneiden puheiden perusteella olevan lahtarien hallussa. Anttolan Lauri ja Magnus Dorf olivat jo ehtineet lähteä Pohjanmaalle, joten lopulta pääteltiin heidän vieneen kiväärit mukanaan. Suurin osa suojeluskuntalaisista heräsi vallankumouksen aamuun pöllämystyneinä, eikä taloissa oltu osattu odottaa tällaista ennenkuulumatonta kotirauhan rikkomusta. Mutta yhtä hämmästyneitä oltiin monessa torpassa ja maanantaiaamuna sahalle kokoontui epävarma työläisjoukko miettimään, tehtäisiinkö tässä töitä vai mikä oli nyt meininki vallankumouksen jälkeen. Korpimetsä kuitenkin ilmoitti lujasti, että töitä jatkettiin, vaikka Vaskivesi kieltäytyikin jyrkästi saapumasta työpaikalleen ja Lindel ilmoitti raivoissaan, että yhtään kivääriä ei hänen sahalleen tuotaisi. Verta ei kuitenkaan tammisunnuntaina vuodatettu. Tosin Vaskiveden talossa sattui välikohtaus, jonka aikana aseita takavarikoimaan tulleet punakaartilaiset ampuivat makuukammarin seinään reiän - ne olivatkin ainoat laukaukset, jotka tuona päivänä kylässä ammuttiin. Muutamia miehiä pidätettiin vallankumouksen nimissä, kaikenlaisia papereita piti allekirjoittaa ja tunnustaa punainen hallinto sekä luvata pidättäytyä kaikesta uutta hallintoa vastaan suunnatusta toiminnasta. Punakaarti otti työväentalon haltuunsa ja asetti sinne esikuntansa. Julistettiin yleinen ulkonaliikkumiskielto ja jokaista kylän ulkopuolelle suuntautuvaa matkaa varten oli erikseen anottava kulkulupa.





Punavallan aika Siikalahdella


Punaisten valta alkoi rauhallisesti: työväenyhdistyksen johtokunta muodosti kunnallisen kansanvaltuuskunnan, joka alkoi hoitaa ja järjestellä kunnan asioita. Kansanvaltuuskunta otti kunnantalon käyttöönsä, siellähän se edellinenkin kunnanhallitus oli istunut ja toisaalta punakaarti oli ottanut työväentalon haltuunsa. Työväenyhdistyksen sihteeri Ida Koivu otti yhdessä varapuhteenjohtaja Heikki Kasken kanssa hoidettavakseen kunnan elintarvikeasiat, mikä tarkoitti käytännössä takavarikkojen järjestämistä siikalahtelaisiin taloihin (tai aseellisia ryöstöjen, kuten moni muu asian näki). Takavarikoiduista elintarvikkeista ja karjasta sai toki elintarvikevaltuuskunnan edustajan kirjoittaman kuitin ja vieläpä punakaartin maksusitoumuksenkin, mutta moiset paperit eivät juurikaan lohduttaneet talollisia. Erityisen raskaasti takavarikot kohdistuivat Anttolan taloon, missä kiväärien kanssa kulkevat entiset Anttolan karjakot Marketta Puna-aho ja Senja Koskinen opastivat elintarvikevaltuuskunnan edustajana toimineen Ida Koivun suoraan viljakätköille. Loppukeväästä edes Anttolan siemenviljaa ei säästelty, Ida Koivu tosin lupasi että kevääksi Helsingin kansanvaltuuskunnalta saataisiin kyllä uudet siemenviljat. Kartanossa talousmamselli Miina Lund asettui vihaisesti navetan ovelle estäen punakaartilaisten pääsyn navettaan ja ilmoitti, että elikot vietäisiin vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Joku mutisi, että kyllähän sekin järjestyisi, mutta kartanon piika agitaattori Martta Kaski ilmoitti napakasti, että kartano lahjoitti kunnalliselle kansanvaltuuskunnalle minkä voi ja jos enemmän vietäisiin, ei kartanon palkollisia kyettäisi enää ruokkimaan. Lopulta kartanon karja jätettiin rauhaan ja kartanon varastoista kannettiin ulos vain se, minkä Miina antoi sieltä viedä. Mutta harvassa talossa alaiset olivat yhtä hanakoita puolustamaan isäntäväen omaisuutta.


Vallankumous vaati ensimmäiset uhrinsa kuitenkin jo parin viikon kuluttua alkamisestaan: kartanonpojat Johan ja Edwin Dahlberg löytyivät ammuittuina kartanon mailta läheltä Mäen torppaa. Koko kylänväki oli raivoissaan ja järkyttynyt: kartanonpojat olivat yleisesti pidettyjä ja nuorten miesten kylmäverinen ampuminen tuntui käsittämättömältä ja turhalta julmuudelta. Samanlaisista tapauksista oli kyllä luettu lehdistä, mutta että Siikalahdella tapahtui jotakin tällaista! Syyllisiä ei saatu kiinni, vaikka punakaartin johtaja Hannu Korpimetsä vakuutti tekevänsä parhaansa asian selvittämiseksi. Näytti ilmeiseltä, että pojat olivat päättäneet seurata Lauri Anttolaa ja Magnus Dorfia ja ammuttu kielletyllä matkalla pohjoiseen. Koska punakaarti oli julistanutkin toimivansa juuri näin pohjoiseen pyrkivien lahtarien suhteen, eivät Korpimetsän tutkimuksen vakuuttaneet juuri ketään. Liekö tuota edes yritetty selvittää, arveltiin taloissa. Mitä tuota selvittelemään, ammuttaviksihan ne olisi tuomittu joka tapauksessa jos pohjoiseen pyrkivät, mutistiin työväentalolla. Dahlbergin poikien kuolemaan asti moni kyläläinen oli uskonut, että kaikesta huolimatta asiat saataisiin omassa kylässä hoidettua rauhallisesti. Tässä vaiheessa taloihin kohdistuneet takavarikotkin olivat olleet vielä melko kevyitä, vaikka olivatkin herättäneet suuttumusta ja pelkoa taloissa. Mutta Dahlbergin poikien kuolema oli isku, joka hiljensi hetkeksi koko kylän ja täytti mielet pelolla ja vihalla.


Maaliskuussa Siikalahden punaakarti komennettiin rintamalle Tampereen suunnalle ja kaartin komentaja Korpimetsä jätti Ruut Saarisen naiskaartin vastuuseen järjestyksen valvomisesta Siikalahdella. Saarisen kaartille hieman naureskeltiin aluksi, mutta housukaarti tarttui lujalla otteella tehtäviinsä. Kaarti marssi ensi töikseen Anttolaan ja takavarikoi talosta siemenviljatkin. Se oli Anttolan Antille liikaa ja raivostunut isäntä kävi käsiksi elintarvikevaltuuston virkailija Ida Koivuun ja Elias Mäkeen, kun nämä antoivat isännälle kuitin viedystä viljasta. Housukaartilaiset pidättivät Antin ja Saarinen lähetti tämän Kouvolaan oikeuden eteen syytettynä kansanvaltuuskunnan vastaisesta toiminnasta ja sen virkailijan kimppuun käymisestä - Siikalahdella kun ei ollut kunnollista pidätysselläkään, saati sitten oikeusistuinta. Nuori rouva Elisabeth Anttola teki kauppias Lidia Rekosen tuella miehensä hyväksi kaiken voitavansa. Naisten onnistui saada matkustuslupakin Kouvolaan, mutta nämä palasivat tyhjin käsin: kukaan ei osannut kertoa Antin kohtalosta, eikä Elisabethin oltu annettu edes tavata miestään. Sen sijaan Kouvolassa puhuttiin kylän laidalta öiseen aikaan kuuluvista laukaukaisista ja huhuttiin veripeltoihin kätketyistä murhatöiden uhreista. Elisabeth marssi työväentalolle, missä hän kävi Saariseen käsiksi. Housukaartilaiset taltuttivat pian raivostuneen nuoren rouva Anttolan ja sulkivat tämän yöksi pidätysselliksi muutettuun työväentalon kellariin rauhoittumaan. Tapaus herätti suurta raivoa kyläläisissä: Elisabeth oli raskaana ja tolaltaan miehensä vuoksi, oli kohtuutonta sulkea hänet kylmään kellariin yöksi.


Työväentalon kellariin saivat myöhemmin tutustua Elisabethin lisäksi myös Armi Lindel ja Annika Vaskivesi, jotka rikkoivat räikeästi ulkonaliikkumiskieltoa. Kuiskittiin, että nuoret naiset olivat mukana jonkinlaisessa punaisen hallinnon vastaisessa sabotaasitoiminnassa, mutta heitä ei saatu mistään kiinni. Selvää kuitenkin oli, että jotakin nuorilla oli tekeillä ja Saarisen kaarti oli valmis lähettämään koko naisjoukon Kouvolaan tutkintavankeuteen - luultavasti hän olisikin niin tehnyt, ellei Korpimetsä olisi palannut Siikalahdelle ja ottanut järjestysvallan taas punakaartin käsiin.


Korpimetsän punakaarti palasi Siikalahdelle hieman ennen Tampereen kukistumista. Sodasta palanneet punakaartilaiset olivat vaiteliaita ja synkkäilmeisiä. Oli selvää, ettei työväenvallankumous edennyt kuten he olivat kuvitelleet. Arvi Kaski oli lähetetty jo edeltäkäsin ruumisarkussa kotiin, missä pastori kieltäytyi järjestämästä kirkollista siunaustilaisuutta, ellei kartanonpoikien murhaajaa ensin tuomittaisi. Pastori piti jyrkän ja tulikivenkatkuisen saarnan, jossa tuomitsi punaisten sotatoimet ja aseisiin tarttumisen ja uhkasi näitä kammottavalla kostolla. Kansanedustaja Edward Vuori nousi seisomaan kesken saarnan ja vaati isäänsä vaikenemaan syyttäen porvaristoa koko sodasta ja kaikista niistä vääryyksistä, joita työväenluokka oli saanut kärsiä. Nyt lahtarit maksaisivat itse omista synneistään ja he saisivat olla kiitollisia, jos koko hinta oli jo tullut maksettua. Lopulta kaartin oli pakko keskeyttää jumalanpalvelus ja tyhjentää kirkko, jotta kylätappelu olisi vältetty. Seuraavana sunnuntaina kirkko pysyi suljettuna, mutta jumalanpalvelukset jatkuivat taas kahden viikon kuluttua, joskin pastori puhui huomattavasti hillitymmin sanakääntein. Kaikki eivät kuitenkaan palanneet lainkaan, eivät edes haudattaviksi. Vehkalan Eino oli kadonnut, kukaan ei tiennyt oliko hän karannut, kaatunut vai jäänyt vangiksi.


Samaan aikaan kunnallinen kansanvaltuuskunta oli keskittynyt järjestämään kevään kunnallisvaaleja. Syrjäytetty Siikalahden kunnanvaltuusto ilmaisi jyrkän vastalauseensa ja ilmoitti, ettei vaaleja voitaisi missään tapauksessa järjestää laittomasti vallassa olevan kansanvaltuuskunnan valvonnassa, vaan asiat olisi palautettava ensin lailliselle tolalle. Myös punakaartin komentajat Korpimetsä ja Saarinen ilmoittivat yks'kantaan, ettei nyt ollut aika järjestää vaaleja. Nyt tehtäisiin vallankumous, vaaleja voitaisiin miettiä sitten tulevaisuudessa. Kansanvaltuuskunta ei kuitenkaan vastalauseita kuunnellut, vaan kutsui porvarilliset puolueet mukaan tekemään vaalityötä. Koska työväentalo oli punakaartin hallussa, julistettiin Ellen Dorfin vastalauseista huolimatta, että vaalitilaisuuksia voitaisiin järjestää kansakoulun tiloissa.


Porvarilliset puolueet päättivät yksimielisesti boikotoida punaisten laittomia vaaleja. Mutta vastustus ja porvarien boikotti eivät hidastaneet Liisa Sukselaista sen enempää kuin Martta Kaskeakaan ja myös moni muu innostui tekemään vaalityötä. Sosialistien vaalivoitto oli selvä asia, mutta moni näki että laillisilla vaaleilla valittu kunnanvaltuusto olisi kiväärien voimin asetettua kunnallista kansanvaltuuskuntaa tehokkaampi toimielin.


Gustaf Dorf ilmaisi jyrkän vastalauseensa ja julisti koko kunnanvaltuuston nimissä vaalit laittomiksi, mikä nosti kai hänet punaisten silmätikuksi. Housukaarti pidätti myöhemmin Dorfin epäiltynä aseiden kätkemisestä, mikä oli kaikkien mielestä naurettava syytös: varovainen ja sovitteleva Gustafko mukana aseiden salakuljetuksessa? Dorf löytyi kuitenkin seuraavana aamuna rannan sulapaikasta ammuttuna, vain reilua viikkoa ennen kuin valkoiset vapauttivat Siikalahden.


Kymenlaakso ja Kouvolan seutu olivat viimeisiä punaisten hallussa olevia alueita maassa. Lopulta valkoiset valtasivat Kouvolan ja marssivat Siikalahdellekin. Sahalla käytiin lyhyt tulitaistelu, jonka yhteydessä lautatarhalla yritettiin sytyttää tulipalo. Siikalahden suojeluskunta osallistui kylän valtaukseen kylälle salakuljetettujen kiväärien turvin. Osa kaartilaisista oli ehtinyt jo paeta kylästä valkoisten tieltä. 



Tilinteon aika


Suuri osa niistä, jotka olivat vastuussa kapina-ajan rikoksista ehti paeta Siikalahdelta. Ympäröivällä maaseudulla ja laajoissa metsissä piileskelee ties kuinka paljon punarosvoja ja paljon on vielä tekemistä ennen kuin seutu on taas turvallinen ja uuden kapinan uhka on eliminoitu. Maaseutua punikeista puhdistaa luutnantti Sulo Nykäsen johtama Jaalan lentäväosasto, jonka toiminta on herättänyt laajalti ihailua - ja pelkoa. Nyt kun lehdet taas ilmestyvät ja puhelut yhdistyvät kuten pitääkin, leviää kulovalkean lailla tietoja punaisten julmuuksista. Ihmiset ovat tyrmistyneitä ja raivoissaan kuullessaan kertomuksia silvotuista, kuohituista ja runnelluista ruumiista, nylkemisistä, silmien puhkomisista, suolistamisista, pappien tappamisista ja kirkkojen polttamisista. Miten on mahdollista, että tällaista on tapahtunut täällä, Suomessa?


Ne punikit, jotka jäivät Siikalahdelle odottavat kenttäoikeuden istuntoa ja tuomiota rikoksistaan tai ainakin jonkun rikoksista. Koska Siikalahdella ei ole vankilaa, on moni punikki vapaalla jalalla odottamassa suojeluskunnan kuulustelua ja mahdollista oikeudenkäyntiä. Seudulla kiertävä kenttätuomari ja oikeustieteen ylioppilas Risto Lehtosalo on nyt tulossa Siikalahdelle ja vihdoinkin päästään purkamaan ja käsittelemään kapina-ajan tapahtumia, rankaisemaan syyllisiä ja jakamaan oikeutta. Ja ennen kaikkea varmistamaan, ettei kapina koskaan, koskaan enää toistu. Mutta ei riitä, että syyllisiä rangaistaan, on myös päätettävä mitä tehdä leskille ja orvoille, jotka eivät kykene itse elättämään itseään. Miten jatkaa elämää, miten rakentaa tulevaisuutta?